Kategoriat

maaliskuu 2024
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Aino Kiven hyvinvointivaltion puolustuspuhe

Teatteriohjaaja Aino Kiven vastine Liberan Heikki Pursiaisen blogikirjoitukseen

Ajatushautomo Libera on kiinnittänyt käynnistämääni #EnOlisiTässä –kampanjaan huomiota. Olen kampanjan puolesta otettu. Huomio kertoo että nyt on osuttu oikeaan hermoon –keskustellaan asiasta, josta pitäisi puhua paljon enemmän. Politiikassa on viime vuosina aivan liian paljon piilouduttu ”nyt on pakko” –retoriikan taakse, ja sen varjolla tehty päätöksiä, jotka kurjistavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämää ja luovat eriarvoistavia rakenteita.

Liberan Heikki Pursiainen kritisoi sitä, kuinka kampanjassa samaistetaan yhteiskunta ja valtio. Myönnän: pohdin itsekin, kumpaa sanaa käyttäisin kampanjan hashtagissa. Päädyin hyvinvointivaltioon, koska se on napakka, ja pitää kirkkaana juuri sen mistä on kyse – siitä, että elämme (ainakin toistaiseksi) pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa, jossa valtion rooli on laaja. Valtio ei ole pelkästään poliisi, eduskunta ja tuomiolaitos, vaan se kantaa kansalaisistaan vastuuta. Yksilöiden jättäminen läheisten ja hyväntekeväisyyden varaan on kaunis ajatus – olen itsekin sitä mieltä, että suomalaisten pitäisi tukea toisiaan enemmän, auttaa kaveria, leipoa naapurille sitä pullaa – mutta käytännössä järjestäytyneen yhteiskunnan apua tarvitsevat eniten juuri ne, joita muut eivät auttaisi. Lainaan tähän erään kampanjaan osallistuneen kirjoitusta:

En usko hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, koska silloin kun itse eniten, ja kaikkein kipeimmin, apua tarvitsin en ollut nöyrä, kiitollinen ja miellyttävä, vaan rivo, ilkeä, aggressiivinen ja pahalta haiseva. Uskon yhteisesti, verovaroilla ylläpidettyyn pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan sekä mahdollisuuksien tasa-arvoon ja maksan ilomielin veroni.”

Tästä on loppupeleissä kyse.

Hyvinvointivaltion kuva ihmisestä on joustava. Se näkee, että meistä jokainen voi joskus olla tarvitseva, epäonnistunut, heikko. Tämä asia näkyy myös monen osallistuneen kirjoituksessa. Monella meistä on ollut elämässä hetkiä, joista ei kerta kaikkiaan olisi selvinnyt ilman järjestäytyneen yhteiskunnan, siis valtion ja kunnan, tukea. Mutta sitä tukea saatuaan moni on päässyt kipuamaan omin voimin ylös, nousemaan pystyyn ja tekemään suuria asioita. Auttamaan myös muita.

Inhimillisessä mielessä on kyse siitä, että olemme toisistamme vastuussa. Yhteiskunnallisessa mielessä on mielestäni kyse siitä, että olemme niin pieni kansakunta, että meillä ei ole varaa menettää yhtään ihmistä. Tarvitsemme kaiken potentiaalin, ja meidän pitää sitä vaalia.

Tilastokeskus julkaisi itsenäisyyspäivän tiimoilla listan tilastoja, joissa Suomi on maailman kärjessä. Mukaan mahtuvat niin peruskoulutus (1.), henkinen pääoma (1.), lukutaito (1.), tasa-arvo (2.), innovaatiot (3.), turvallisuus (1.), vakaus (1.), onnellisuus (5.), ympäristön tila (1.), ja pankkien vakaus (1.).
(http://www.tilastokeskus.fi/…/sa…/suomimaailmankarjessa.html)
Nämä kaikki kärkisijapaikat maalle, joka on väestöltään vasta maailman 115. ja kuului sata vuotta sitten maanosan köyhimpiin. Ei ihme, että internetissä on viime aikoina kiertänyt huhu, jonka mukaan noin täydellistä maata ei voi olla edes olemassa, se on varmasti keksitty. (http://www.hs.fi/nyt/art-2000004999933.html)

Itse olen sitä mieltä, että nämä kaikki kärkisijat kertovat siitä, että yhteinen hyvinvointiprojektimme on onnistunut. Meillä on tasa-arvoinen, vakaa, korkeastikoulutettu, turvallinen maa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. Tämä luo loistavan pohjan myös innovaatioille, investoinneille ja talouskasvulle.

Pursiainen tarttuu blogissaan siihen, että kampanjaan osallistuneita ei kiinnostaisi,
“mistä kaikki ihanat ‘ilmaiset’ asiat tulevat”. Väitän, että ehdoton valtaosa tietää hyvinkin, suurin osa niitä maksaakin. Valtaosa tiennee myös, että elämme markkinataloudessa, tiennee myös sen, kuinka hyvinvoinnin mahdollistanut vauraus on syntynyt, epäilemättä myös, että sosiaalidemokratiassa valtion rooli on tasata vapaan markkinatalouden toimintaa, tienneepä myös millaisten kysymysten äärellä olemme hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Moni lienee juuri siksi tekstinsä kirjoittanut.

Samoin Pursiainen väittää että kirjoittajien suhde“itse saatuihin tukiin on kirjoituksissa täysin kritiikitöntä” ja että ”[k]irjoitusten kirjoittajat tuntuvat uskovan, että kaikki hyvä heidän elämässään on hyvinvointivaltion ansiota.”

Enpä usko.

Tämän kampanjan fokus oli nostaa keskiöön hyvinvointivaltion verkot. Ne, mitä usein pidetään itsestäänselvyytenä. Ei siis ihme, että niitä löytyi. Kampanjassa ei ollut tarkoitus väittää, että ihmisen omalla toimeliaisuudella ei olisi mitään merkitystä. Vaan tuoda näkyviin sitä, kuinka meistä jokainen on jossain vaiheessa tarvinnut hyvinvointivaltion apua. Luultavasti ainakin syntymänsä hetkellä. Se, että tässä kampanjassa puhutaan valtion tuesta, ei tarkoita etteivätkö osallistujat osaisi nähdä arvoa myös lähipiirinsä tuella tai omalla ponnistelullaan.

Kiitollisuus, jota Pursiainen vertaa jopa totalitarismiin, nousee ihmisten omasta tunnekokemuksesta. Se ei ole ylhäältä ohjattua kuten totalitarismissa. Ketään ei pakotettu osallistumaan kampanjaan. Kampanjaohjeessa ei kannustettu ketään osoittamaan kiitollisuuttaan. Kiitollisuus nousi esiin siksi, että yksittäiset ihmiset ovat itse sen halunneet nostaa. Tämä onkin ehkä oleellisin pointti: valtio olemme me. Pohjoismaisessa demokratiassa valtio toimii suurin piirtein niin kuin enemmistö sen kansalaisista toivoo sen toimivan.

Viime aikoina politiikassa ollaan kuljettu leikkausten tietä. Kampanja ehkä tekee näkyväksi sen, että se ei ole tie, jonka valtaosa kansalaisista valitsisi.

Kampanja on puoluepoliittisesti ja aatteellisesti sitoutumaton. Jokainen osallistuja valitsee itse ilmaisut ja näkökulmat, joita käyttää. Olisin voinut kuvitella, että kiitollisuus olisi herättänyt Liberan ajattelijoissa positiivisia tunteita: kansalaiset eivät suhtaudu saamiinsa asioihin itsestäänselvyyksinä, he eivät ole ”pöhötetyn valtion kiittämättömiä käenpoikia”. He ovat ihmisiä, jotka hahmottavat saamansa tuen ja ovat valmiita antamaan takaisin saamastaan.

Nostan Pursiaisen blogikirjoituksesta vielä muutaman pointin joista olen eri mieltä.

Pursiainen tuntuu olevan sitä mieltä, että yhteiskunnan tuet olisi hyödyllisempää suunnata esimerkiksi pelkästään valtion hallinto- ja väkivaltakoneistoon, vanhustenhuoltoon sekä elämän katastrofeja vastaan vakuuttamiseen kuin siihen, että ”keskiluokkainen ihminen ei selviä elämästään ilman riippuvuutta kymmenestä eri tulonsiirrosta”.

Tämä on asia, jossa olemme selvästi ideologisesti Pursiaisen kanssa eri linjoilla.

Itse ajattelen, että hyvinvointivaltio on nimenomaan verkosto, josta ei voi purkaa yhtä osatekijää ilman, että se vaikuttaisi muihin.

Jos koulutus muuttuu maksulliseksi, ei alemmista sosiaaliluokista voi enää ponnistaa korkeakoulutukseen. Se vaikuttaa siihen, että sosiaalinen liikkuvuus vähenee, maa muuttuu luokkayhteiskunnaksi, väestön koulutustaso laskee, huipulle ei enää pyri koko ikäluokka, vaan vain rajattu ryhmä. Pitkän päälle tämä vaikuttaa myös demokratian toteutumiseen ja yleiseen turvallisuuteen.

Jos universaalit lapsiperheille suunnatut tuet, kuten lapsilisä ja subjektiivinen päivähoito-oikeus (josta toki voi kysyä, onko se jo muuttanut muotoaan) poistetaan sekä neuvola ja synnytyssairaalat yksityistetään, se vaikuttaa naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon sekä muuttaa demografiaa siltä osin, ketkä hankkivat lapsia ja minkä ikäisinä.

Jos tulonsiirrot rajautuvat takuueläkkeeseen, toimeentulotukeen ja muihin minimietuuksiin, tuen luonne muuttaa täysin muotoaan. Vanhimmat kampanjaan osallistujat ovat viitanneet tähän kirjoituksissaan. Köyhäinapu oli häpeällistä ja köyhiin suhtauduttiin loisina, jotka elivät muiden rahoilla. Minimietuuksilta on jo nyt hyvin vaikea ponnistaa ylöspäin. Kuinka vaikeaa se olisikaan, jos muita tulonsiirtoja tai yhteiskunnan subventiota ei olisi, vaan kaikki, peruskoulusta lähtien, pitäisi maksaa jokaisen itse?

Olemme vielä tilanteessa, jossa väliaikainen toimeentulotuen vastaanottaminen ei lyö leimaa kenenkään otsaan. Niin sen toivon olevankin. Silloin yhteiskunnan tukiverkot toimivat: avuntarpeesta noustaan auttajiksi ja hyvinvointiyhteiskunta –tai valtio – pysyy koko kansan yhteisenä projektina. Ei armopaloina osattomille. Emme ole voittajia tai häviäjiä vaan kansalaisia, kaikki me.

Lopuksi vielä käännän näkökulman Pursiaisen tekstin loppupuolen pätkästä:

“Kirjoittajien mielestä kaikki hyvä ihmisten elämässä on valtion ansiota. Ilman valtiota me emme olisi mitään eikä meillä olisi mitään. Kulttuuria tai sivistystä ei ole olemassa valtiosta riippumatta. Siksi meidän kaikkien pitää tuntea syvää kiitollisuutta valtiota kohtaan.”

Itse ehdottaisin tätä seuraavassa muodossa:

“Kirjoittajien mielestä kaikki hyvä valtiossa on meidän ihmisten ansiota. Ilman meitä valtio ei olisi mitään eikä sillä olisi mitään. Kulttuuria tai sivistystä ei ole olemassa meistä ja meidän muodostamastamme valtiosta riippumatta. Siksi meidän kaikkien pitää tuntea syvää kiitollisuutta toisiamme kohtaan.”

Kuulostaako paremmalta?

Kunnioittaen,

Aino Kivi

Ps.1. Vielä seuraavat terveiset Heikki Pursiaiselle: vaikka nettisivuille nostettuihin teksteihin on pyydetty lupa ja kampanjaan osallistuneet ovat halunneet ne julkaista, ei minusta silti ole reilua, että nappaat kirjoittajien pitkistäkin teksteistä lyhyitä, omiin tarkoituksiisi sopivia pätkiä, joita käännät ympäri tai halveksut, viittaat kirjoittajiin ammattinimikkeitä myöten ja tunnut pitävän heitä joko naiiveina, itsekkäinä tai muuten vaan pönttöinä. Vähän kunnioitusta, kiitos. Voimme olla monesta asiasta eri mieltä, mutta asiat riidelköön, ei ihmiset. Ihmiset ovat kertoneet taustoistaan kipeitäkin asioita, ja jokainen teksti on syntynyt kirjoittajan omasta halusta kirjoittaa itselleen tärkeästä asiasta. Toivon että sitä kunnioitetaan.

Ps.2. Kulttuurista ja koulutuksesta olisin vielä voinut kirjoittaa kokonaisen vastineen, tähän ei nyt mahtunut. Siksi viittaan vain lyhyesti: eilen Hymyilevä mies sai European Film Awardsin Discovery-palkinnon, Saara Aalto nousi Brittien X-Factorin finaaliin ja Bengt Holmström sai taloustieteen Nobelin. Luuletteko että nämä olisivat olleet mahdollisia ilman edullista ja kaikille avointa musiikkiopistoverkostoa, ilmaista korkeakoulutusta, kaupunginorkesteri- ja kaupunginteatteriverkostoa sekä elokuva-alan tukia, jotka muuten tulevat pääosin veikkausrahoista? Itse en usko. Sanonpa vielä että näin pienen kielialueen kulttuurikenttä olisi aika suppea ilman valtion ja kuntien subventiota. Emme valitettavasti voi valita vain Sofi Oksasta, Karita Mattilaa ja muutamaa huippukapellimestaria, jotka olisivat syntyessään menestysartisteja, vaan jos haluamme saada huippuja, tarvitsemme laajan koulutusverkoston ja kulttuurikentän, joka kouluttaa, kirittää, tukee ja haastaa tekijöitä. Positiivisena puolena (joka ainakin itselleni on tätä toista puolta tärkeämpi) toki se, että se, että siten saavat laadukkaasta ja kohtuuhintaisesta kulttuurista nauttia kansalaiset maan joka kolkassa. Ilman subventiota lipunhinnat olisivat niin korkeat että niihin olisi varaa vain eliitillä, tai sitten kulttuuri olisi harrastajien varassa. Sekin on toki mahdollista. Itse otan mieluummin tämän vaihtoehdon.

 

Tietoa ”se oli tässä” asiasta.

Kommentti: Ilman Ilokiveä en olisi tässä

 

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>