Kategoriat

elokuu 2017
M T W T F S S
« Jun    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  

Mikä ihmeen HYVA ja miksi

HYVA esiintyy ylpeänä yhden ihmiskunnan suurimman saavutuksen pohjoismaisen hyvinvointivaltion puolesta, joka on paras tunnettu tapa tuottaa hyvinvointia ja jakaa sen tulos oikeudenmukaisesti.
HYVAlle hyvinvointivaltio on reilun ja kansanvaltaisen yhteiskunnan perusta. Se on osoittautunut myös taloudellisesti tehokkaaksi. Markkinauskolle on asetettava rajat. Pohjoismaat voivat toimia vastuullisina suunnannäyttäjinä maailman ympäristö-, kehitys- ja talouspolitiikassa, kunhan jatkamme oman mallimme rakentamista. Se on menestyksellinen vastaus globalisaatioon.

HYVA on kaikille avoin ihmisten ja järjestöjen verkosto.

HYVA on riippumaton puolueista ja puoluepolitiikasta, koska EVA:nkin mielipidetiedustelujen mukaan yli 80 prosenttia suomalaista tukee hyvinvointivaltiota. Kaikkien puolueiden äänestäjien enemmistö on tällä kannalla.

HYVA välittää tutkimuksiin perustuvaa tietoa siitä, että hyvinvointivaltio on toimiva, hyvä ja tehokas ihmisten yhteisen toiminnan muoto myös globalisaation oloissa.

HYVA kannustaa kaikkia hyvinvointivaltion puolestapuhujiksi olipa kyse kuntien tai valtion palveluista.

HYVA vastustaa suomalaisten enemmistön tapaan uusliberalistista hyvinvointivaltion vähättelyä ja alasajoa

HYVA pyrkii medioihin EVA:n ja Veronmaksajien keskusliiton rinnalle tasavertaiseksi kommentaattoriksi hyvinvointivaltiota koskevissa kysymyksissä. Se on niiden vastavoima

HYVA haluaa BKT:n kasvuprosentin tilalle hyvinvoinnin eri puolia kuvaavat uudet mittarit.

SOTEn yksityistämishankkeen historiasta

Oheiseen linkkiin on koottu netistä eri tahojen kalvoesityksistä suoria lainauksia, jotka kuvaavat hyvin yksityistämisen  systemaattista eteenpäinviemisestä Suomessa vuoden 2000 tienoilta alkaen. Tuolloin Sitra julkaisi ensimmäisen esityksen aiheesta. Kooste päättyy vuoteen 2012. Kalvot on esitetty alunperin HYVAN tilaisuudesta vSuomen sosiaaliforumissa vuonna 2012.

Yksityistymishistoriaa

Miten sote hoitaa hoivan? HYVA sosiaalifoorumissa 2017

HYVAN OMA TILAISUUS SOSIAALIFOORUMISSA

Miten SOTE hoitaa hoivan oli 1. huhtikuuta 2017, kahvila Bergga
Sote-uudistus muokkaa julkisia palveluita, väestön ikääntyminen lisää palveluiden käyttöä ja maakuntauudistus kaventaa paikallistuntemusta. Uudistuksen tavoitteet ovat ristiriitaisia. Soten teemoja lähestyttiin hoivan näkökulmasta kysymällä miten, missä ja kenen toimesta julkinen hoiva tehdään tulevaisuudessa? Kysyimme lisäksi mitä tapahtuu hoivaan käytetyille rahoille jos uudistukseen suunniteltu yksityistäminen toteutuu.

Keskustelun pohjana on muun muassa teos: Hoivan arvoiset. Vaiva yhteiskunnan ytimessä. (Gaudeamus 2016).

Alustajat:VTT Hanna-Kaisa Hoppania: Hoiva poliittisen kamppailun kenttänä
YTT Minna Zechner – Mikä vaivaa?
Professori (emerita) Leena Eräsaari: Missä hoivataan?
Alla Zehnerin alustus.  Kahvilan meluisuuden vuoksi äänitettä ei voitu tallentaa.

Minna Zechner: Mikä vaivaa?

 Otsikossani ei niinkään kysytä mikä sotea vaivaa, vaan sitä, miksi vaivaisuus aktiivisesti halutaan unohtaa maailmassa ja sotessa. Otsikko viittaa kirjaamme Hoivan arvoiset –vaiva yhteiskunnan ytimessä. Vaiva on ihmiselämän väistämätön tosiasia ja esitämme, että vaiva ei kuulu ainoastaan vanhuuteen vaan myös moniin muihin elämänvaiheisiin. Siksi vaiva on yhteiskunnan ytimessä. Vaivaisuus ei kuulu vain harvojen ja valittujen arkeen, eikä se ole osa vain vanhusten, vammaisten tai sairaiden todellisuutta.

Tämä johtuu siitä, Koska yhteiskunta koostuu ruumiillisista toimijoista, ja koska ihmisruumis ja myös mieli ovat lähtökohtaisesti haavoittuvia ja vaivoille alttiita, rakentuu yhteiskunta vaivaisuuden ja sen synnyttämien hoivasuhteiden ympärille. Vaivaisuuden vuoksi ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan, mikä toisaalta synnyttää myös inhimillisiä suhteita. Vaivaisuus ja siihen liittyvä avun tarve eivät siis ole ainoastaan uhkia yhteiskunnan ihannoimalle itsenäiselle elämälle, vaan ne ovat tosiasioita, joiden ympärille erilaiset ihmissuhteet ja yhteiskunnat rakentuvat.

Vaiva ja siihen vastaava hoiva luovat paljon hyviä asioita: inhimillisiä kohtaamisia yksilöiden välillä, mutta myös taloudellisesti tuottavaa työtä ja rakenteita, jotka kannattelevat yksilöitä. Koska ihminen on ruumiillinen ja siten perustavalla tavalla vaivainen olento, kaikissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa on vastattava vaivaan hoivalla, joka on järjestettävä tarvitsevalle tavalla taikka toisella. Jos näin ei tehdä, vaivainen jää heitteille ja saattaa jopa kuolla. Koska vanhusväestö ja sen vaatima hoivan tarve lisääntyy, jonkun on tehtävä jotain. Heitteillejättö ei kuulu hyvinvointivaltion periaatteisiin. Olemme kaikki hoivan arvoisia.

Vaivan kautta kirjamme ottaa vahvasti kantaa myös soteen –ainakin sitä kautta, että tutkimuksiin perustuva tekstimme ruotii vanhushoivan ja hieman laajemminkin hoivan nykytilaa. Seitsemän hoivatutkijan kirjoittaman monografian lähtökohtana oli turhautuminen suomalaiseen vanhushoivapolitiikkaan. Kirjoittajat ovat lisäkseni Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Liina Sointu ja Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta sekä Lena Näre ja Antero Olakivi Helsingin yliopistosta. Itse olen Seinäjoen ammattikorkeakoulusta.

Hoivan arvoiset-kirjassa käymme läpi suomalaisen hoivan organisoinnin historiaa, hoivapolitiikkaa, hoivatyön eri ulottuvuuksia, omaishoivaa, rahan ja hoivan yhtymäkohtia, hoivaa markkinatavarana ja pohdimme hoivan tulevaisuutta. Kaikki teksti perustuu tutkimuksiin -paitsi kirjan kehystarina, joka perustuu oikeiden ihmisten elämiin koottuna eri tutkimushaastatteluista. Tarinan päähenkilöt ovat aviopari Kirsti ja Pentti, heidän poikansa Mika, Kirstin äiti Kielo ja hoivatyöntekijät Marie ja Alli.1

Puhetta sotesta ja hoivapolitiikasta

Jos tästä sotesta on pakko sanoa jotain myönteistä, niin ehkä se, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat päätyneet yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi. Monet hoivapalveluiden muutokset 1990- luvun jälkeen on tehty ikään kuin varkain, ilman että muutoksista on käyty avointa, julkista keskustelua. Toisaalta sote-muutos on niin valtava, että keskustelun kohteeksi pääsevät vain suuret linjat ja esimerkiksi muutosten vaikutuksia kotona asuville vaivaisille vanhuksille tai muille ei pohdita. Tätä olemme kirjasamme pyrkineet tekemään –kuvaamaan niitä konkreettisia seurauksia, joita hoivapolitiikan muutokset hoivan tarvitsijoiden ja hoivatyöntekijöiden arjessa aiheuttavat.

Hoivan arki ja hoivapolitiikan virallinen kieli ovat etäällä toisista, sillä hoivapolitiikka kätkee hoivan todellisuudet numerotietojen, taloudellisen tehokkuuden ja markkinaterminologian taakse. Silloinkin kun kieli ei ole markkinahenkistä, se on usein utopistista tai optimistista, iän mukanaan tuoman vaivaisuuden ja julkisen vastuun kiertävää puhetta: vanhuksista ei puhuta vanhuksina, vaan asiakkaina, kuluttajina, ikäihmisinä ja aktiivisina seniorikansalaisina.

Hoivapolitiikassa vallitseekin eräänlainen orwellilainen uuskieli, jossa hoivaan ja ihmisen luonnolliseen vanhenemiseen kuuluvat asiat häivytetään politiikkakielen marginaaleihin ja rivien väleihin. Uuskieli näkyy siinä, että hoivan järjestämistä koskevat uudistukset esitetään poliittisessa retoriikassa paitsi välttämättömyyksinä myös niin, että leikkaukset usein näyttävät hyödyttävän säästöistä huolimatta myös vanhusta itseään ja tämän läheisiä. Vaikutelma saadaan aikaan, kun asiat kehystetään oikealla tavalla. Laitoshoidosta mainitaan vaipat ja sängyissään makaavat vanhukset, mutta jätetään mainitsematta turvallisuus ja ympärivuorokautinen mahdollisuus apuun. Kotona asumisesta taas kerrotaan oman kodin tuttuus, mutta ei kodin vangiksi jäämistä ja yksinäisyyttä.

Nostan kirjamme pohjalta vanhuspoliittisessa keskustelussa korostuvat neljä seikkaa tässä esiin:

  1. Väitetään, että leikkaukset hoivapalveluissa ovat väistämättömiä, sillä vain julkista sektoria kaventamalla hyvinvointivaltio voidaan pelastaa.
  2. Erilaiset palvelujen leikkaukset ja taksojen korotukset verhotaan muutoksiksi, jotka parantavat hoivan laatua, vaikka päätavoite on keventää julkista sektoria.
  3. Rahasta ja siitä, kuka hoivan maksaa tai mihin raha päätyy, ei puhuta lainkaan tai jos puhutaan, niin kierrellen. Puhutaan ehkä säästöistä, mutta ei mainita, että ne tarkoittavat sitä, että vanhus maksaa hoivankustannuksista entistä suuremman osan itse (n. 18%, muut sosiaalipalvelut 6%). Vanhuspalveluiden asiakkaat maksavat itse huomattavasti suuremman osan palveluistaan kuin muiden sosiaalipalvelujen asiakkaat. Palveluja ulkoistettaessa puhutaan palvelutuotannon tehokkuudesta ja monipuolisuudesta, mutta ei mainita, että suuret hoivayritykset tekevät vanhusten tarpeista ja suomalaisten verovaroista voittoa ja pahimmassa tapauksessa kotiuttavat ne lopulta veroparatiiseihin.
  4. Neljänneksi, vanhenemiseen luonnollisena osana kuuluvasta tarvitsevuudesta, vaivaisuudesta ja heikkoudesta ei puhuta lähestulkoon lainkaan. Heikkous ja toisen ihmisen tarve ovat hoivan maailmassa kuitenkin jatkuvasti läsnä.

Tämän keskustelun ikään kuin vinouman vuoksi lähestymme kirjasamme vanhushoivaa erityisesti vaivan ja vaivaisuuden kautta. Haluamme nostaa keskusteluun sen, että hoivapolitiikkaa – ja ehkä politiikkaa laajemminkin – tehdään sen vuoksi, että ihmiset ovat perustavanlaatuisilla tavoilla aina vaivaisia ja riippuvaisia toisistaan –ei siksi että se on hyvää bisnestä.

Hoivapolitiikkaa

Vaivaisuuteen vastataan hoivalla ja hoivaa määritetään yhteiskunnan tasolla hoivapolitiikalla. Hoivapolitiikkaa ovat ne lait, politiikkadokumentit ja asiakirjat, jotka kuvaavat, määrittävät, ohjaavat ja velvoittavat kunnat, tai aikanaan maakunnat ja sotealueet, huolehtimaan asukkaiden hoivapalveluista eli lähinnä erilaisista sosiaali- ja terveyspalveluista. Tietenkin myös asuinalueet ja palveluiden sijoittelu voi tukea tai olla tukematta vaivaisen elämää. Hoivapolitiikassa määritellään, mikä hoivassa on yksilön, omaisten, vapaaehtoisten, kunnan ja yritysten vastuulla, ja samalla vaikutetaan hoivaa tarvitsevien vanhusten ja heidän läheistensä sekä hoivatyöntekijöiden arkipäivään. Vastuiden lisäksi politiikalla määritellään, miten vaivaan vastataan ja kenen kustannuksella.

Hoivapolitiikkaa ohjaavat piilevät ja vähemmän piilevät vaivan hierarkiat: normit ja käsitykset erilaisten vaivaisten ryhmien tarpeista ja heidän tarvitsemastaan hoivasta sekä eri ihmisryhmien arvioiduista kyvyistä ja velvollisuuksista vastata vaivaan. Vaivahierarkiat tulevat näkyviksi myös siinä, että eri ikävaiheissa olevien ihmisten hoiva ymmärretään eri tavoin. Kulttuurisessa kuvastossamme vauvoja – toisin kuin vanhuksia – ei tavata mieltää vaivaisiksi. Sen sijaan lapset nähdään jopa ratkaisuna ikääntyvän väestön aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin, vaikka kaikki lapset tarvitsevat paljon sen kaltaista hoivaa, jota vain osa vanhuksista tarvitsee.

Vaivahierarkiat vaikuttavat päätöksiin siitä, kuka yhteiskunnassa tarjoaa hoivaa. Olipa kyse vanhuksen tai lapsen tarvitsemasta, palkkatyönä tai palkatta annetusta hoivasta, on tärkeää huomioida, että myös hoivaaja itse on aina psyykkinen ja kehollinen olento ja sellaisenaan potentiaalisesti tai tosiasiallisesti vaivainen.

Hoivapolitiikkakeskustelun neljä piirrettä

Tarkoitus on pohtia hieman tarkemmin aiemmin mainittuja hoivapoliittisen keskustelun piirrettä: palvelujen leikkausten välttämättömyys, leikkausten verhoaminen myönteiseksi kehitykseksi sekä rahasta ja vaivaisuudesta vaikeneminen.

Vanhushoivapalvelujen leikkaukset esitetään välttämättöminä ja näiden välttämättömyyksien taustalla on pääasiassa kolme vanhushoivaan liittyvää väitettä.

  • –  Vanhukset aiempaa yksilöllisempinä toimijoina tarvitsevat parempaa hoivaa, ehkä enemmän -kun omaiset eivät väitteen mukaan kanna vastuutaan. Tämä aiheuttaa hoivavajeen.
  • –  Kun huoltosuhde väestön ikääntyessä heikkenee ja kun hoivaa tarjoavaa tai hoivatyötä tekevää väestöä ei näyttäisi olevan riittävästi tulevaisuudessa, voidaan väestötasolla puhua myös demografisesta hoivavajeesta.
  • –  Suomen julkisessa taloudessa on juuri ikääntyvästä väestöstä johtuva kestävyysvaje ja julkisia menoja on tulevaisuudessa enemmän kuin tuloja, jollei meno- tai tuloperusteita muuteta. Väestön ikääntyminen kasvattaa menoja ja uhkaa talouden tasapainoa pidemmällä aikavälillä.

Kestävyysvajeen vuoksi julkisia menoja ei tulisi kasvattaa, vaan supistaa. Hoivapolitiikan näkökulmasta ollaan puun ja kuoren välissä. Väestön ikääntyminen johtaa kestävyysvajeeseen, kestävyysvaje julkisten palvelujen leikkauksiin ja julkisten palvelujen leikkaukset pahenevaan hoivavajeeseen yksittäisten vanhusten elämässä. Tässä kierteessä väite kestävyysvajeesta näyttäisi olevan poliittisesti voimakkain., eli kestävyysvajetta hoidetaan aktiivisimmin.

Jos vanhuksia koskevia sosiaalimenoja halutaan vähentää, on leikattava joko palveluita tai eläkkeitä, tai molempia. Suomessa sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta on jonkin verran suurempi kuin EU-maissa keskimäärin, jossain Ruotsin ja Tanskan välissä ollaan reilussa 30 prosentissa. Muutama vuosi sitten Suomessa kokonaisuudessaan noin 66 miljardin sosiaalimenoista runsaan kolmasosan, noin 25 miljardia euroa, muodostivat eläkkeet ja vanhusten palvelut. Tästä summasta valtaosa, reilu 22 miljardia euroa eli 90 prosenttia, kului eläkkeisiin. Toisin sanoen, jos vanhuksista johtuvia sosiaalimenoja halutaan vähentää, suurimmat säästöt saadaan aikaan eläkkeitä leikkaamalla. Ainakin toistaiseksi vanhusten hoivapalveluihin menevä osuus julkisen sektorin budjetista on pieni, alle 2,5 miljardia euroa sosiaalimenoista.

Leikkauksien väistämättömyydestä puhuttaessa on syytä muistaa, että kestävyysvaje ei ole yksiselitteinen fakta, vaan moniin taloudellisiin ja poliittisiin ennusteisiin pohjautuva laskelma. Kestävyysvajetta ei toisin sanoen määritellä yksinomaan teknisellä laskutoimituksella, vaan kyse on poliittisesti tuotetusta luvusta, joka perustuu tuottojen kehityksestä tehtyihin oletuksiin, menojen kasvuun kohdistuviin arvioihin, tietyillä kaavoilla laskettuihin väestöennusteisiin ja jonkun jossain tekemiin päätöksiin siitä, että julkiset menot eivät lisäänny eikä kokonaisveroaste kasva. Saatua laskelmaa verrataan sitten poliittisesti päätettyihin raja-arvoihin.

Leikkausten välttämättömyyspuheen lisäksi on keskusteltu hoivan puutteista tai hoivavajeista. Hoivavaje ja hoivan laatuongelmat saatetaan siis tunnustaa, mutta ratkaisuja niihin etsitään tavoilla, jotka noudattavat taloudellisia tehokkuusvaatimuksia. Yksi tällainen tapa on mielikuvien muokkaaminen. Hoivan laatu määritellään siten, että painotetaan hoivaosallisten (eli hoivaajien ja hoivan tarvitsijoiden) omatoimisuutta ja itsenäisyyttä. Tällöin on mahdollista tarjota näennäisesti laadukkaampaa, itsenäisyyttä kunnioittavaa hoivaa, samalla kun hoivan resursseja kavennetaan.

Totta on, että monen vanhuksen näkökulmasta hyvä hoiva mahdollistaa itsenäisen elämän. Näissä taloudellisesti tehokkaissa laatumäärittelyissä unohdetaan kuitenkin usein erityisesti kaikista vaivaisimpien hoivan tarvitsijoiden näkökulma, eli heidän, jotka eivät enää kykene itsenäiseen toimijuuteen avustettuinakaan.

Itsenäisyyden lisäksi hoivapalveluiden tehostaminen naamioidaan kodinomaisuudella kaikkien hyväksi. Korostetaan, miten kotona asuminen on kaikkien toive ja kaikkien parhaaksi. Samaan aikaan asumispalveluihin ja myös kotihoidon piiriin pääseminen on erittäin vaikeaa. Puheella kodin ensisijaisuudesta piilotetaan leikkauksen laitos- ja asumispalveluissa.

Mielikuvamuokkausta tapahtuu edelleen julkisten ja yksityisten toimijoiden tuottamien palveluiden kannalta. Yrityksiä kuvataan usein dynaamisina, byrokratiasta vapaina ja työpaikkoja luovina vastakohtina jäykälle, kalliille ja vanhanaikaiselle julkiselle sektorille. Näiden mielikuvien avulla voidaan luoda vaikutelma tilanteesta, jossa hoivan markkinaistaminen hyödyttää tasapuolisesti kaikkia. Erityisesti 1990-luvun laman jälkeisessä hoivapolitiikassa ajateltiin, että markkinat mahdollistavat monipuolisempien, yksilöllisempien, innovatiivisempien ja edullisempien palveluja kehittämisen. Hoivaa tuotetaan ja myydään markkinoilla, ja jotta se olisi mahdollista, on hoiva tuotteistettava palveluiksi ja suoritteiksi.

Hoivan tuotteistaminen on moraalisesti ongelmallista, sillä hoiva koskettaa ihmisten intiimeimpiä tarpeita. Hoivan tuotteistaminen on tuomittu epäonnistumaan myös siitä syystä, että hoivatarpeille luonteenomainen ennakoimattomuus haastaa markkinatalouden ja tuotteistamisen lakeja. Hoivan tuotteistamista ja markkinaistamista perustellaan usein hoivan tarvitsijoiden valinnanvapauden lisääntymisellä, mutta köyhää hoivaa tarjoava yritys ei kehnosta hoivasta huolimatta välttämättä karkota asiakkaitaan eli hoivakotien asukkaita kilpailevan palveluntarjoajan luo. Näin on siksi, että hoivakotien asukkaat ovat äärimmäisen riippuvaisia ympärivuorokautisesta hoivasta, jonka piiriin on Suomessa vaikea päästä. On vaikea äänestää jaloillaan, jos jalat eivät kanna. Vanhukset eivät siten ole kilpailun suomasta valinnanvapaudesta nauttivia ideaaleja kuluttajia, vaan usein niiden palveluiden armoilla, joita sattuu olemaan tarjolla. He tarvitsevat palveluja elääkseen ihmisarvoista elämää.

Kolmas hoivapoliittisen keskustelun piirre liittyy rahaan. Hoivapalveluiden markkinoistamisen myötä vaivaisia palveluiden käyttäjiä on alettu nimittää kuluttajiksi. Vanhusten kuluttajuuden korostaminen täydentää aktiivisen kansalaisen mielikuvaa ja antaa yksilölle lisää vastuuta. Terveydenhuollossa on arvioitu, että potilasta voidaan kohdella kuluttajana, jos hänellä on tarpeeksi tietoa vaihtoehdoista valinnan tekemiseksi, jos hän kykenee valitsemaan niistä ja jos potilaan valinnat vaikuttavat palvelujen tarjoajaan. Hoivaa tarvitsevien vanhusten määrittely kuluttajiksi on monella tavalla ongelmallista, mitä ei aina tunnisteta palveluiden järjestämisessä.

Jotkut vanhukset ovat niin varakkaita ja hyväkuntoisia, että voivat toimia aktiivisina kuluttajina. Vanhuus ja vaivaisuus eivät kuitenkaan ole vain hyvätuloisten osana. Onneksi on todennettu, että Suomessa hoivaa eniten tarvitsevat myös saavat eniten julkisista palveluista apua, mutta varmaa ei ole, saavatko he sitä riittävästi. Tiedetään, että omaiset ovat vanhusten tärkein ja merkittävin avun ja hoivan lähde ja että varakkaat vanhukset käyttävät eniten yksityisiä hoivapalveluja. Rahalla ja sosiaalisilla verkostoilla on merkitystä avun ja hoivan saamisessa.

Rahan tarve on vaivaisilla lisääntynyt, sillä viime vuosikymmenten muutokset palveluiden asiakasmaksuissa ovat lisänneet vanhusten maksamaa osuutta palveluista. Julkisen kotihoidon piiriin on entistä vaikeampi päästä ja palveluita tarvitsevia ohjataan ostamaan palveluita suoraan yrityksiltä ja vähentämään kuluja kotitalousvähennyksen avulla. Erittäin pienituloisille tämä ei ole mahdollista, jos ei maksa veroja, ei voi niistä mitään vähentää.

Toinen keino lisätä vanhuksen maksuosuutta palveluissa on palveluseteli, joka on lähes aina vanhukselle kalliimpi vaihtoehto kuin kunnan palvelut, voidaan olettaa, että hyväosaiset käyttävät palveluseteliä huono-osaisia useammin. Kunnalle setelin täytyy olla sen omaa tuotantoa edullisempi vaihtoehto, jotta julkisen sektorin resursseja säästyy.

Vanhainkotien ja terveyskeskusten vuodeosastojen muuttaminen palvelutaloiksi on myös muuttanut vanhuksen maksuperusteita ja suurelta osin myös maksettavaa määrää. Kun aiemmin laitoshoito (vanhainkoti ja terveyskeskus) maksoi 83 prosenttia tuloista, niin palvelutalossa jokainen palvelu laskutetaan erikseen: vuokra, siivous, ateriat, peseytymisessä auttaminen jne. Laitoshoidon maksuun tämä kaikki sisältyi. Jos ja kun vanhuksen rahat eivät riitä, haetaan asumistukea ja toimeentulotukea Kelalta ja turvaudutaan omaisiin. Puhe siitä, mitä hoiva maksaa vanhuksille, on vähäistä.

Samaan tapaan itse vaivaisuus on vaiettu hoivapolitiikassa. Hoivassa asiakas, vaivainen, ei ainoastaan kuluta jotain valmista, itsestään erillistä tuotetta. Vaivaisuus on tilannekohtaista ja yksilöllistä ja siten hoiva muodostuu ihmissuhteessa, vaivaisuuteen vastaamisessa. Silti vanhushoivan politiikka-asiakirjoissa puhutaan hyvin vähän hoivasta, hoidosta, avusta, tarpeista, tilannekohtaisuudesta, hauraudesta, tarvitsevuudesta, ruumiillisuudesta, vaivaisuudesta ja kuolemasta. Osin kyse on kenties siitä, että hoivan psyykkinen ja ruumiillinen sotkuinen todellisuus on niin hankalasti mitattavissa ja sitä on jopa mahdotonta kategorisoida kattavasti tai hallita tehokkaasti. Silti vaivaisuuden faktat voitaisiin tunnistaa ja tunnustaa. Kenties tällöin olisi mahdollista sallia myös hoivainstituutioiden tietyt ”tehottomuudet” ja mitoittaa resurssit niin, että vaivaan asianmukaisesti vastaavalle hoivalle jää tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia.

Talouden ei tulisi olla ainoa tehokkuuden mittari, vaan laadukas hoiva voitaisiin nähdä myös tehokkaana. Sosiaali- ja terveysministeriön määritelmä laadukkaalle hoivalle kuvaa vaivaisuuden ja hoivan tarpeen kuluttajuuden ja asiakkuuden termein. Kun tavoitteena on täsmällinen, ajantasainen, sääntöjä noudattava ja ennakoiva vanhushoivasysteemi, ei tilaa jää konkreettiselle vaivalle, joka on ennakoimatonta. Tällöin saatetaan sivuuttaa sellainen hoiva, jota yksilö ei itse tiedä tarvitsevansa tai osaa pyytää. Tällaisen laatumääritelmän varjossa ihminen katoaa hoivan keskiöstä. Mieleen nousee kuva koneesta tai tehtaasta joka tuottaa mekaanisia, tarpeisiin nähden vääränlaisia ja vääränkokoisia palveluita mahdollisimman tehokkaasti, liukuhihnalla. Tällä tavalla vaivaisuus ja vaivaiset toimijat häivytetään politiikan ja päätöksenteon kielestä.

Vallitsevassa hoivapolitiikassa puhutaan palvelutuotteista, mutta sopivatko sanat tuotteistaminen ja markkinat hoivan sanastoihin? Kuvaavatko termit seniori, ikäihminen ja kuluttaja osuvasti vanhaa, haurasta ja paljon hoivaa tarvitsevaa ihmistä?

Esitys perustuu teokseen Hoppania, Hanna-Kaisa, Karsio, Olli, Näre, Lena, Olakivi, Antero, Vaittinen, Tiina, Sointu, Liina & Zechner, Minna (2016) Hoivan arvoiset –vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus.

 

Vuosikokousalustus osallisuustulosta

Jouko Kajanoja alusti vuosikokouksessa osallistumistulosta ja työllisyysongelmista yleisemminkin.

Esitystä kommentoivat Pertti Honkkanen ja Jukka Haapakoski.

Tässä linkki nauhoitteeseen Esitys Bambuser tallenteena

ja linkki Joukon kalvoihin, jotka näkyvät heikosti  nauhoitteessa.

Kalvot Osallistumistulo HYVA 16 02 2017

Toivottavasti saadaan kommentteja tästä kiintoisesta ja tärkeästä aiheesta

 

Aino Kiven hyvinvointivaltion puolustuspuhe

Teatteriohjaaja Aino Kiven vastine Liberan Heikki Pursiaisen blogikirjoitukseen

Ajatushautomo Libera on kiinnittänyt käynnistämääni #EnOlisiTässä –kampanjaan huomiota. Olen kampanjan puolesta otettu. Huomio kertoo että nyt on osuttu oikeaan hermoon –keskustellaan asiasta, josta pitäisi puhua paljon enemmän. Politiikassa on viime vuosina aivan liian paljon piilouduttu ”nyt on pakko” –retoriikan taakse, ja sen varjolla tehty päätöksiä, jotka kurjistavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämää ja luovat eriarvoistavia rakenteita.

Liberan Heikki Pursiainen kritisoi sitä, kuinka kampanjassa samaistetaan yhteiskunta ja valtio. Myönnän: pohdin itsekin, kumpaa sanaa käyttäisin kampanjan hashtagissa. Päädyin hyvinvointivaltioon, koska se on napakka, ja pitää kirkkaana juuri sen mistä on kyse – siitä, että elämme (ainakin toistaiseksi) pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa, jossa valtion rooli on laaja. Valtio ei ole pelkästään poliisi, eduskunta ja tuomiolaitos, vaan se kantaa kansalaisistaan vastuuta. Yksilöiden jättäminen läheisten ja hyväntekeväisyyden varaan on kaunis ajatus – olen itsekin sitä mieltä, että suomalaisten pitäisi tukea toisiaan enemmän, auttaa kaveria, leipoa naapurille sitä pullaa – mutta käytännössä järjestäytyneen yhteiskunnan apua tarvitsevat eniten juuri ne, joita muut eivät auttaisi. Lainaan tähän erään kampanjaan osallistuneen kirjoitusta:

En usko hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, koska silloin kun itse eniten, ja kaikkein kipeimmin, apua tarvitsin en ollut nöyrä, kiitollinen ja miellyttävä, vaan rivo, ilkeä, aggressiivinen ja pahalta haiseva. Uskon yhteisesti, verovaroilla ylläpidettyyn pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan sekä mahdollisuuksien tasa-arvoon ja maksan ilomielin veroni.”

Tästä on loppupeleissä kyse.

Hyvinvointivaltion kuva ihmisestä on joustava. Se näkee, että meistä jokainen voi joskus olla tarvitseva, epäonnistunut, heikko. Tämä asia näkyy myös monen osallistuneen kirjoituksessa. Monella meistä on ollut elämässä hetkiä, joista ei kerta kaikkiaan olisi selvinnyt ilman järjestäytyneen yhteiskunnan, siis valtion ja kunnan, tukea. Mutta sitä tukea saatuaan moni on päässyt kipuamaan omin voimin ylös, nousemaan pystyyn ja tekemään suuria asioita. Auttamaan myös muita.

Inhimillisessä mielessä on kyse siitä, että olemme toisistamme vastuussa. Yhteiskunnallisessa mielessä on mielestäni kyse siitä, että olemme niin pieni kansakunta, että meillä ei ole varaa menettää yhtään ihmistä. Tarvitsemme kaiken potentiaalin, ja meidän pitää sitä vaalia.

Tilastokeskus julkaisi itsenäisyyspäivän tiimoilla listan tilastoja, joissa Suomi on maailman kärjessä. Mukaan mahtuvat niin peruskoulutus (1.), henkinen pääoma (1.), lukutaito (1.), tasa-arvo (2.), innovaatiot (3.), turvallisuus (1.), vakaus (1.), onnellisuus (5.), ympäristön tila (1.), ja pankkien vakaus (1.).
(http://www.tilastokeskus.fi/…/sa…/suomimaailmankarjessa.html)
Nämä kaikki kärkisijapaikat maalle, joka on väestöltään vasta maailman 115. ja kuului sata vuotta sitten maanosan köyhimpiin. Ei ihme, että internetissä on viime aikoina kiertänyt huhu, jonka mukaan noin täydellistä maata ei voi olla edes olemassa, se on varmasti keksitty. (http://www.hs.fi/nyt/art-2000004999933.html)

Itse olen sitä mieltä, että nämä kaikki kärkisijat kertovat siitä, että yhteinen hyvinvointiprojektimme on onnistunut. Meillä on tasa-arvoinen, vakaa, korkeastikoulutettu, turvallinen maa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. Tämä luo loistavan pohjan myös innovaatioille, investoinneille ja talouskasvulle.

Pursiainen tarttuu blogissaan siihen, että kampanjaan osallistuneita ei kiinnostaisi,
“mistä kaikki ihanat ‘ilmaiset’ asiat tulevat”. Väitän, että ehdoton valtaosa tietää hyvinkin, suurin osa niitä maksaakin. Valtaosa tiennee myös, että elämme markkinataloudessa, tiennee myös sen, kuinka hyvinvoinnin mahdollistanut vauraus on syntynyt, epäilemättä myös, että sosiaalidemokratiassa valtion rooli on tasata vapaan markkinatalouden toimintaa, tienneepä myös millaisten kysymysten äärellä olemme hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Moni lienee juuri siksi tekstinsä kirjoittanut.

Samoin Pursiainen väittää että kirjoittajien suhde“itse saatuihin tukiin on kirjoituksissa täysin kritiikitöntä” ja että ”[k]irjoitusten kirjoittajat tuntuvat uskovan, että kaikki hyvä heidän elämässään on hyvinvointivaltion ansiota.”

Enpä usko.

Tämän kampanjan fokus oli nostaa keskiöön hyvinvointivaltion verkot. Ne, mitä usein pidetään itsestäänselvyytenä. Ei siis ihme, että niitä löytyi. Kampanjassa ei ollut tarkoitus väittää, että ihmisen omalla toimeliaisuudella ei olisi mitään merkitystä. Vaan tuoda näkyviin sitä, kuinka meistä jokainen on jossain vaiheessa tarvinnut hyvinvointivaltion apua. Luultavasti ainakin syntymänsä hetkellä. Se, että tässä kampanjassa puhutaan valtion tuesta, ei tarkoita etteivätkö osallistujat osaisi nähdä arvoa myös lähipiirinsä tuella tai omalla ponnistelullaan.

Kiitollisuus, jota Pursiainen vertaa jopa totalitarismiin, nousee ihmisten omasta tunnekokemuksesta. Se ei ole ylhäältä ohjattua kuten totalitarismissa. Ketään ei pakotettu osallistumaan kampanjaan. Kampanjaohjeessa ei kannustettu ketään osoittamaan kiitollisuuttaan. Kiitollisuus nousi esiin siksi, että yksittäiset ihmiset ovat itse sen halunneet nostaa. Tämä onkin ehkä oleellisin pointti: valtio olemme me. Pohjoismaisessa demokratiassa valtio toimii suurin piirtein niin kuin enemmistö sen kansalaisista toivoo sen toimivan.

Viime aikoina politiikassa ollaan kuljettu leikkausten tietä. Kampanja ehkä tekee näkyväksi sen, että se ei ole tie, jonka valtaosa kansalaisista valitsisi.

Kampanja on puoluepoliittisesti ja aatteellisesti sitoutumaton. Jokainen osallistuja valitsee itse ilmaisut ja näkökulmat, joita käyttää. Olisin voinut kuvitella, että kiitollisuus olisi herättänyt Liberan ajattelijoissa positiivisia tunteita: kansalaiset eivät suhtaudu saamiinsa asioihin itsestäänselvyyksinä, he eivät ole ”pöhötetyn valtion kiittämättömiä käenpoikia”. He ovat ihmisiä, jotka hahmottavat saamansa tuen ja ovat valmiita antamaan takaisin saamastaan.

Nostan Pursiaisen blogikirjoituksesta vielä muutaman pointin joista olen eri mieltä.

Pursiainen tuntuu olevan sitä mieltä, että yhteiskunnan tuet olisi hyödyllisempää suunnata esimerkiksi pelkästään valtion hallinto- ja väkivaltakoneistoon, vanhustenhuoltoon sekä elämän katastrofeja vastaan vakuuttamiseen kuin siihen, että ”keskiluokkainen ihminen ei selviä elämästään ilman riippuvuutta kymmenestä eri tulonsiirrosta”.

Tämä on asia, jossa olemme selvästi ideologisesti Pursiaisen kanssa eri linjoilla.

Itse ajattelen, että hyvinvointivaltio on nimenomaan verkosto, josta ei voi purkaa yhtä osatekijää ilman, että se vaikuttaisi muihin.

Jos koulutus muuttuu maksulliseksi, ei alemmista sosiaaliluokista voi enää ponnistaa korkeakoulutukseen. Se vaikuttaa siihen, että sosiaalinen liikkuvuus vähenee, maa muuttuu luokkayhteiskunnaksi, väestön koulutustaso laskee, huipulle ei enää pyri koko ikäluokka, vaan vain rajattu ryhmä. Pitkän päälle tämä vaikuttaa myös demokratian toteutumiseen ja yleiseen turvallisuuteen.

Jos universaalit lapsiperheille suunnatut tuet, kuten lapsilisä ja subjektiivinen päivähoito-oikeus (josta toki voi kysyä, onko se jo muuttanut muotoaan) poistetaan sekä neuvola ja synnytyssairaalat yksityistetään, se vaikuttaa naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon sekä muuttaa demografiaa siltä osin, ketkä hankkivat lapsia ja minkä ikäisinä.

Jos tulonsiirrot rajautuvat takuueläkkeeseen, toimeentulotukeen ja muihin minimietuuksiin, tuen luonne muuttaa täysin muotoaan. Vanhimmat kampanjaan osallistujat ovat viitanneet tähän kirjoituksissaan. Köyhäinapu oli häpeällistä ja köyhiin suhtauduttiin loisina, jotka elivät muiden rahoilla. Minimietuuksilta on jo nyt hyvin vaikea ponnistaa ylöspäin. Kuinka vaikeaa se olisikaan, jos muita tulonsiirtoja tai yhteiskunnan subventiota ei olisi, vaan kaikki, peruskoulusta lähtien, pitäisi maksaa jokaisen itse?

Olemme vielä tilanteessa, jossa väliaikainen toimeentulotuen vastaanottaminen ei lyö leimaa kenenkään otsaan. Niin sen toivon olevankin. Silloin yhteiskunnan tukiverkot toimivat: avuntarpeesta noustaan auttajiksi ja hyvinvointiyhteiskunta –tai valtio – pysyy koko kansan yhteisenä projektina. Ei armopaloina osattomille. Emme ole voittajia tai häviäjiä vaan kansalaisia, kaikki me.

Lopuksi vielä käännän näkökulman Pursiaisen tekstin loppupuolen pätkästä:

“Kirjoittajien mielestä kaikki hyvä ihmisten elämässä on valtion ansiota. Ilman valtiota me emme olisi mitään eikä meillä olisi mitään. Kulttuuria tai sivistystä ei ole olemassa valtiosta riippumatta. Siksi meidän kaikkien pitää tuntea syvää kiitollisuutta valtiota kohtaan.”

Itse ehdottaisin tätä seuraavassa muodossa:

“Kirjoittajien mielestä kaikki hyvä valtiossa on meidän ihmisten ansiota. Ilman meitä valtio ei olisi mitään eikä sillä olisi mitään. Kulttuuria tai sivistystä ei ole olemassa meistä ja meidän muodostamastamme valtiosta riippumatta. Siksi meidän kaikkien pitää tuntea syvää kiitollisuutta toisiamme kohtaan.”

Kuulostaako paremmalta?

Kunnioittaen,

Aino Kivi

Ps.1. Vielä seuraavat terveiset Heikki Pursiaiselle: vaikka nettisivuille nostettuihin teksteihin on pyydetty lupa ja kampanjaan osallistuneet ovat halunneet ne julkaista, ei minusta silti ole reilua, että nappaat kirjoittajien pitkistäkin teksteistä lyhyitä, omiin tarkoituksiisi sopivia pätkiä, joita käännät ympäri tai halveksut, viittaat kirjoittajiin ammattinimikkeitä myöten ja tunnut pitävän heitä joko naiiveina, itsekkäinä tai muuten vaan pönttöinä. Vähän kunnioitusta, kiitos. Voimme olla monesta asiasta eri mieltä, mutta asiat riidelköön, ei ihmiset. Ihmiset ovat kertoneet taustoistaan kipeitäkin asioita, ja jokainen teksti on syntynyt kirjoittajan omasta halusta kirjoittaa itselleen tärkeästä asiasta. Toivon että sitä kunnioitetaan.

Ps.2. Kulttuurista ja koulutuksesta olisin vielä voinut kirjoittaa kokonaisen vastineen, tähän ei nyt mahtunut. Siksi viittaan vain lyhyesti: eilen Hymyilevä mies sai European Film Awardsin Discovery-palkinnon, Saara Aalto nousi Brittien X-Factorin finaaliin ja Bengt Holmström sai taloustieteen Nobelin. Luuletteko että nämä olisivat olleet mahdollisia ilman edullista ja kaikille avointa musiikkiopistoverkostoa, ilmaista korkeakoulutusta, kaupunginorkesteri- ja kaupunginteatteriverkostoa sekä elokuva-alan tukia, jotka muuten tulevat pääosin veikkausrahoista? Itse en usko. Sanonpa vielä että näin pienen kielialueen kulttuurikenttä olisi aika suppea ilman valtion ja kuntien subventiota. Emme valitettavasti voi valita vain Sofi Oksasta, Karita Mattilaa ja muutamaa huippukapellimestaria, jotka olisivat syntyessään menestysartisteja, vaan jos haluamme saada huippuja, tarvitsemme laajan koulutusverkoston ja kulttuurikentän, joka kouluttaa, kirittää, tukee ja haastaa tekijöitä. Positiivisena puolena (joka ainakin itselleni on tätä toista puolta tärkeämpi) toki se, että se, että siten saavat laadukkaasta ja kohtuuhintaisesta kulttuurista nauttia kansalaiset maan joka kolkassa. Ilman subventiota lipunhinnat olisivat niin korkeat että niihin olisi varaa vain eliitillä, tai sitten kulttuuri olisi harrastajien varassa. Sekin on toki mahdollista. Itse otan mieluummin tämän vaihtoehdon.

 

Tietoa ”se oli tässä” asiasta.

Kommentti: Ilman Ilokiveä en olisi tässä

 

Uutta veroajattelua

Kati Peltola 30.8.2016

Yksi tulovero ja yksi sosiaalivakuutus Suomeen

Työntekijän palkkaamiseen ja oman työn myymiseen on Suomessa kasvatettu monimutkainen verojen ja sosiaalivakuutusmaksujen ryteikkö. Sen voisi korvata helposti yhdellä progressiivisella tuloverolla ja yhdellä sosiaalivakuutusverolla. Sama systeemi koskisi palkkatyötekijöitä, yrittäjiä, apurahan saajia sekä muita, jotka seikkailevat erilaisissa työmarkkina-asemissa tai työttöminä.

Kaikki ihmisen saamat henkilökohtaiset tulot pitää verottaa yhdessä. Tulolähteen ei pidä vaikuttaa veroasteeseen. Tuloveron prosentin pitää määräytyä vain ihmisen kokonaistulon perusteella.

Yksi henkilökohtainen tulotili Kelassa

Henkilökohtaisten tulojen verotus ja myös sosiaalivakuutuksen jakaminen voidaan tehdä yhdessä paikassa ja yhden henkilökohtaisen tilin kautta. Tehtävä sopii parhaiten Kelalle. Sen automaatti verottaisi ihmisen henkilökohtaiset tuloerät ajantasaisesti. Myös ihmisen saamat lakisääteiset sosiaalivakuutustulot jaettaisiin heille helpoimmin Kelassa.

Henkilökohtaisia tuloja saisi maksaa ja ottaa vastaan vain ihmisen omalle viralliselle tulotilille. Valtio verottaisi palkkoja, yrittäjän itselleen ottamia yritystuloja sekä omaisuustuloja ja sosiaaliturvatuloja yhdellä progressiivisella tuloverolla. Kela perisi ajantasaisesti tuloveron jokaisesta tuloerästä. Samalla se perisi myös lakisääteisen sosiaalivakuutusveron.

Henkilöverotuksen ja sosiaalivakuutuksen eteen nyt tehty hallintotyö vähenisi radikaalisti työn ostajilta ja myyjiltä. Vapautuvaa työvoimaa voisi käyttää tuotantoa ja asiakkaita suoraan palveleviin tehtäviin. Kela korvaisi suuren määrän erillisiä laitoksia, jotka keräävät sosiaalivakuutusmaksuja ja jakavat etuuksia. Verohallitukselle jäisi muiden verojen hallinnointi.

Päätyöläinen vai sivutyöläinen?

Yrittäjillä on melko olematon työttömyysturva, vaikka tulot olisivat miten pienet tahansa. Päätoiminen yrittäjä joutuu lopettamaan yrityksensä saadakseen työttömyyspäivärahaa. Lopettamista vaaditaan myös, jotta voi saada edes toimeentulotukea muuten kuin hätätilanteessa.

Sipilän hallituksen päätöksillä yhä useammat tilapäisiä ansiotöitä tekevät tulkitaan yrittäjiksi riippumatta siitä, minkä suuruisia heidän ansiotulonsa ovat. TE-toimistoissa ratkaistaan, tulkitaanko erimuotoisia ansiotöitä tekevä päätoimiseksi yrittäjäksi, joka ei ole oikeutettu työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen. Sivutoimiseksi yrittäjäksi tulkittu voi saada molempia. Ansiotyön nimi ja kesto ei kuitenkaan kerro mitään siitä, tarvitseeko ihminen toimeentuloturvaa.

Yksi sosiaalivakuutuslaki

Sosiaalivakuutuksen erilaiset etuudet saisi yhdenvertaisemmiksi ja helposti hallittavaksi kokonaisuudeksi keräämällä niistä yksi sosiaalivakuutuslaki. Aikuisen henkilökohtaiselle tulotilille tulisi automaattisesti joka kuukausi perustulo. Perustulon lisäksi sosiaalivakuutuksessa tarvitaan lisäosia, jotka ottavat huomioon erilaisia elämäntilanteita. Sairaus, vammaisuus, lasten hoitovapaa ja täystyöttömyys edellyttävät niihin tilanteisiin soveltuvia lisäosia. Myös ansioturva pitäisi toteuttaa sosiaalivakuutuksen erillisenä lisäosana.

Yksi laki helpottaisi tuntuvasti poliittista keskustelua. Monia ihmisryhmiä koskevien erillisetuuksien ja niiden rahoitussääntöjen sijasta päästäisiin puhumaan sosiaalivakuutuksen kokonaisuudesta.  Mikä on perustulon sopiva taso? Miten ikä ja työmarkkina-asemat vaikuttavat tuen tarpeeseen. Mikä on perusturvan ja ansioturvan suhde. Näin päästäisiin vertailemaan nykyistä paljon suoremmin ihmisten toimeentuloa ja mahdollisuuksia huolehtia itsestään ja osallistua tuotantoon.

Perustulo

Perustulo auttaisi merkittävän osan työttömistä ja varsinkin osatyöllisistä irti tuloloukuista, jotka syntyvät nykyisestä toimeentuloturvasta.  Lyhytaikaisten töiden vastaanottaminen ja pienyrittäminen lisäisivät käytettävissä olevia tuloja. Työn lyhytaikaisuus ei vaarantaisi koko toimeentuloa. Opiskelu helpottuisi kaiken ikäisillä aikuisilla.

Byrokratiaa vähentämässä vai vain ulkoistamassa?

Elinkeinoelämän keskusliitto ja kokoomus ovat pitkään tavoitelleet työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen työehtosopimusten väljentämistä. Myös lähes kaikki poliittiset ryhmät ovat ilmoittaneet tavoittelevansa yrityksiä ja yrittäjiä koskevien lakien väljentämistä. Tavoitteena on tavallisesti ansiotyön tekemisen ja ostamisen helpottaminen karsimalla sitä koskevia lakisääteisiä määräyksiä ja monimutkaisia sopimuksia.

Yksin yrittävän tai pienyrityksen verotuksen ja sosiaalivakuutuksen kaaos tunnustetaan poliittisissa puheissa työllisyyden esteeksi. Lääkkeeksi keksitään aina uusia mutkia. Byrokratia ja köyhyysloukut kukoistavat. Pienet yritykset eivät. Pienyrityksille nyt annettavat erilliset helpotukset esimerkiksi arvonlisäverotuksessa kannustavat niitä pysymään pieninä. Yritysten omistajat myös mutkistavat systeemiä jakamalla niitä moniin erillisiin yrityksiin näiden etujen säilyttämiseksi.

Systeemi kannustaa isompia yrityksiä ostamaan tuotannossa tarvittavaa työtä yksinyrittäjiltä ja työvoiman vuokraamiseen erikoistuneilta yrityksiltä. Isompi yritys välttää näin palkkatyöhön liittyvää byrokratiaa ja vastuuta työntekijöistä tai riski jää työvoimaa erikseen myyvälle yritykselle. Myös työvoimatarpeen vaihteluun liittyviä tuotannon muutosten riskejä ulkoistetaan näille alihankkijoille.

Kansanvakuutusta tekemään

Isoja rakenneuudistuksia oikeasti haluava hallitus korvaisi ensi töikseen Suomen sekalaiset sosiaalivakuutukset yhdellä kansanvakuutuksella. Siinä perustulolla korvataan elämän eri tilanteissa maksettavat peruspäivärahat ja toimeentulotuen perusosa. Perustulo verotetaan pois sitä mukaa, kun  ihminen saa muita tuloja työstään tai omaisuudestaan. Silloin on ihan samantekevää, saako työntekijä palkkaa työsopimuksen perusteella vai palkkiota omasta työstään tai yrittäjätuloa.

Koko tuotannon arvonlisäys sosiaalivakuutuksen rahoittajaksi

Jos Suomeen oikeasti halutaan lisää työpaikkoja meidän pitää lopettaa työvoiman käytön rangaistusvero. Se on korvattava koko tuotannon arvonlisäykseen kohdistuvalla sosiaalivakuutusverolla. Tuotannon verotuksen on tuettava sitä, että aikuiset pystyvät tekemään ansiotyötä ja huolehtimaan omasta toimeentulostaan.

Nyt erilaiset sosiaalivakuutukset rahoitetaan pääasiassa niin, että työntekijä ja työnantaja maksavat ansiotuloihin suhteutettuja lakisääteisiä maksuja. Mitä enemmän työntekijöitä osallistuu tuotantoon sitä isommaksi kasvaa työn osuus tuotannon kokonaiskustannuksista.

ykyiset eläke- ja muut sosiaalivakuutusmaksut ovat luonteeltaan kotimarkkinoilla myydyn työvoiman käytön rangaistusvero. Työvoiman rangaistusvero heikentää kotimarkkinatuotannon  kilpailukykyä halpatyövoiman maista tulevan tuonnin kanssa. Samoin se kannustaa vahvasti työnantajia korvaamaan työntekijöitä konejärjestelmillä ja halpamaista tuoduilla tuotantopanoksilla.

Näiden molempien veroaste on tuntuvasti pienempi kuin kotimaisen työvoiman käytöllä.

Kotimainen ostaja maksaa ostoistaan työvoimakustannusten lisäksi arvonlisäveroa.  Kotimarkkinoilla tehdyssä työssä on sen takia kaksinkertainen tuotantovero. Se vähentää merkittävästi työvoiman kilpailukykyä muille tuotannontekijöille. Niistä kun ei makseta sosiaalivakuutusmaksuja joka kuukausi.

 

 

Seminaari ”Hyvinvointitaloutta rakennetaan hyvinvointi-investoinnein”

Tule kuuntelemaan ja keskustelemaan torstaina 24.11.2016 klo 17-19 Työväenliikkeen kirjastoon, Sörnäisten rantatie 25 A 1
Aiheesta alustavat SOSTEN erityisasiantuntija Päivi Rouvinen-Wilenius ja pääekonomisti Jussi Ahokas.

Hyvinvointitalouden käsitteellä pyritään nostamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun kysymys hyvinvoinnin ja talouden välisestä suhteesta. Hyvinvointitaloudella on paljon yhtäläisyyksiä 60-luvun sosiaalipolitiikkaan, mutta yhtä vahvasti myös WHO:n Ottavan kokouksessa 1986 lanseerattuun laajaan terveyden edistämisen näkemykseen. Käsite avaa uusia näkökulmia keskusteluun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.
Hyvinvointitaloudessa hyvinvointivaltion rooli nähdään tärkeänä hyvän elämän mahdollistajana. Hyvinvointitalous voi olla myös hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisen väline siten, että se pyrkii säilyttämään ja vahvistamaan hyvinvointivaltion vahvuuksia. Hyvinvointi-investoinnit ovat keskeinen väline hyvinvointitalouden rakentamisessa.
Tule kuulemaan ja keskustelemaan hyvinvointitaloudesta, hyvinvointi-investoinneista ja niiden suhteesta hyvinvointivaltioon.

KENEN SOTE kansalaisarviot

”Sote-uudistuksen valmistelu ei vakuuta kansalaistoimijoita”

Pääosa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistän ja sen rahoitusta koskevia lakiesityksiä on saatu arvioitavaksi. Lisäksi yksi kiistanalainen osa eli ns. valinnanvapaus, puuttuu vielä arvioitavien lakiesitysten joukosta. Jotain siitäkin jo tiedetään.
Keväällä 2016 Suoja-Pirtti ry:n, HYVA ry:n ja Kuka kuuntelee köyhää- verkoston järjestämässä Suomen Sosiaalifoorumin tilaisuudessa pohdittiin kolmannen sektorin mahdollisuuksia vaikuttaa sote- prosessiin. Hallituksen esityksiin voi jättää lausuntoja 9.11 saakka, mutta keskustelua ei pidä mikkään muotoa rajoittaa vain lausuntoproseduuriin. Yhdistysten, asiakas- ja potilasjärjestöjen sekä kansalaisliikkeiden ym. olisi syytä arvioida sote-uudistusta ainakin seuraavista näkökulmista:

1. Koko prosessin kulku on ollut erittäin sekavaa ja esimerkiksi maakuntarakenne syntyi lehmänkauppana ns. valinnan vapauden kanssa. Kolmen miljardin euron säästötavoite näyttää olevan se, jolla voidaan oikeuttaa miltei mitä tahansa. Puhe siitä on teoreettista kun samaan sosiaaliturvaan tehdään leikkauksia ja säästöjä yritetään saada milloin lasten päivähoidosta milloin vanhustenhuollosta, sote-uudistuksesta riippumatta.

2. Maakunta/palvelulaitos/kunta- hallintokokonaisuudessa asukkaiden osallistuminen ja vaikuttamismahdollisuudet olisi saatava agendalle

3. Terveydenhuolto dominoi valmistelua, mikä näkyy kaikilla valmistelutasoilla. ”Sosiaalihuolto laahaa jäljessä” yksinkertaisesti senkin vuoksi, että sen edustus on ollut etenkin kansallisissa valmistuelimissä marginaalinen. Ikävältä näyttävää tilannetta on peitelty muun muassa siten, että vanhustenhuolto irroitetaan sosiaalihuollosta, jolloin sosiaalihuollon osuus vuosittain liiluvasta rahasta saadaan sopivan pieneksi. Toistaiseksi ainoa.

4. Paikallisten, jopa kansallisten sote-toimijoiden asema pitäisi turvata.

5. Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien huolenpidon järjestäminen on nostettava agendalle.

6. Valinnan vapauden toteuttaminen ja julkisten palvelujen yhtiöittäminen on käynnistymässä perusterveydenhuollossa ja hammaslääkäripalveluissa. Sosiaalipäivystys ensimmäiseen vaiheeseen?

Seuraavat askeleet
1. Avataan valmistelua varten oma Facebook-ryhmä, jossa koordinoidaan valmistelua ja vaihdetaan ajatuksia

2. Sovitaan ensimmäiseksi a) näkökulmista, b) työnjaosta ja c) lopputuotteen muodosta (lausunto, muistio tms.?

3. Yritetään värvätä lisää asiantuntijoita valmisteluun

4. 31.10. SOTE VAI TETE- seminaarisarjassa Kenen sote? – Kolmas sektori sote-uudistuksessa
https://tapahtumakalenteri.thl.fi/web/thl/tapahtumat/-/tapahtumalistaus/view/1406016

5. Varaudutaan yhteenvetotapaamiseen marraskuun ensimmäisellä viikolla tai viikonloppuna(4-6.11)

Yhteystiedot
sähköposti: hyva.hyva@pp.inet.fi
juha nurmela puh. 040 831 9466

Lisätietoa
Peruslinkki
http://alueuudistus.fi/etusivu

Tarkempia linkkejä

http://alueuudistus.fi/hallituksen-esitysluonnos-31-8-2016

http://alueuudistus.fi/documents/1477425/3118184/HE+Yksityiskohtaiset+perustelut+31.8.2016.pdf/38a1c292-999e-4e6f-8a53-0dba60fb04b3

http://alueuudistus.fi/documents/1477425/3118184/HE+Lakiehdotukset+31.8.2016.pdf/875ad9a5-0c76-45a9-8c24-50c5aae90133

Arvon mekin ansaitsemme – Mielenilmaus hyvän vanhustenhoidon puolesta Aika: 6.10.2016 Klo 17 – 18:30 Paikka: Kansalaistori, Helsinki

Hei tuohon mielen osoitukseen olisi hyvin suotavaa osallistua
Juha N

JAKAKAA KUTSUA , PYYDÄN

Arvon mekin ansaitsemme – Mielenilmaus hyvän vanhustenhoidon puolesta Aika: 6.10.2016 Klo 17 – 18:30 Paikka: Kansalaistori, Helsinki
SuPer vastustaa maan hallituksen suunnitelmaa pienentää vanhustenhoidon vähimmäishenkilöstömitoitusta 0,4:ään. Sillä ei pystytä
turvaamaan edes perushoitoa. SuPerin mielestä jo nykyinen minimimitoitus 0,5 on riittämätön. SuPer järjestää Arvon mekin ansaitsemme
-mielenilmauksen torstaina 6. lokakuuta klo 17.00 Helsingissä Kansalaistorilla. Maan hallitus ei saa mahdollistaa vanhusten heitteillejättöä.

Nyt on viimeinen hetki saada äänemme kuuluviin ja näyttää hallitukselle, että hätä on todellinen. Tarvitsemme sinua, työkaveriasi,
ystäviäsi ja perheenjäseniäsi saapumaan paikalle sankoin joukoin. Arvon ansaitsevat sekä hoitajat että hoidettavat. Hoitajat haluavat
tehdä työnsä hyvin ammatissa, joka on monelle sydämen asia. Hallitus ei anna siihen mahdollisuutta.

Tule paikalle ja ole mukana vaikuttamassa inhimillisen vanhustenhoidon puolesta – niin hoitajille kuin hoidettavillekin! Asia on
meille kaikille yhteinen.

Lue Lisää
https://www.superliitto.fi/viestinta/ajankohtaista/arvon-mekin-ansaitsemme-superin-mielenilmaus-hyvan-vanhustenhoidon-puolesta/

Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan mielenosoitus 3.9.2016 klo 14.00 Rautatientorilla

HYVAN SUOSITTAA OSALLISTUMAAN
TERV JUHA NURMELA, puh.joht.

Hallitus leikkaa – me emme hyväksy!

Edellinen mielenosoitus järjestettiin 12.3.2016. Seuraava on 3.9.2016.

Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan! on sitoutumaton kansanliike. Kansanliikkeen ja tarkoitus on vastustaa hallituksen yhteiskunnan
köyhimpiin kohdistuvaa kurjistamis- ja leikkauspolitiikkaa sekä etsiä sille vaihtoehtoja. Kansanliike on tarkoitettu kaikille, jotka
tahtovat vastustaa lyhytnäköistä leikkauspolitiikkaa yhdessä muiden samaan tavoitteeseen pyrkivien kanssa.

Joukkovoima on järjestänyt kaksi mielenosoitusta, jotka keräsivät kummatkin noin 10 000 ihmistä.
Seuraava Joukkovoima mielenosoitus järjestetään 3.9.2016
14.00 Mielenosoitus järjestäytyy Helsingin Rautatientorille
14.20 Puheita ja musiikkia
15.00 Marssimuodostelmaan ryhmittyminen
15.15 Mielenosoituskulkue Helsingin keskustassa
16.30 Sinebrychoffin puistossa Puheita ja musiikkia, avoimet mikit ja keskustelua
18.00 Mielenosoitus päättyy

Katso myös: Blokit, mielenosoituksen tukijat

Vaatimukset
1. Leikkauspolitiikkaa vastaan Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassa
2. Riittävä toimeentulo kaikille
3. Ihmis- ja perusoikeudet kaikille

Kutsumme mukaan kaikkia eri tavoin uuden hallituksen politiikasta kärsineitä yksityishenkilöitä ja ryhmiä mukaan omine tunnuksineen
ja teeseineen.

Kansanliike on puoluepoliittisesti sitoutumaton.Kansanliikkeessä ei hyväksytä minkäänlaista rasismia eikä siihen viittaavia tunnuksia.
Puoluetunnukset eivät ole sallittuja joukkovoiman järjestämissä mielenosoituksissa, mutta eri puolueiden henkilöt ovat erittäin
tervetulleita mielenosoitukseen.

Köyhien vastakkainasettelulle loppu. Yhdessä olemme voimakkaita.

Arvokas vanhuus

Hei vaan hyvalaiset
Anna kannatuksesi Kansalaisaloite Arvokas vanhuus 2 aloitteelle
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1672

Adressi ei toisellakaan kerralla näytä saavan kummoista kannatusta, mutta vielä on pari päivää aikaa kannattaa tärkeää hanketta.
Minulle on suuri ihmetyksen aihe, että adressia ei tueta allekirjoituksin. Vasta 7000 nimeä.

Kimmo Kiljusen indeksileikkausadressi kyllä sai kyllä tukijoita. Ja Helsingin keskuspuistoakin tuettiin 13 000 allekirjotuituksella.Onko itsekkyys saamassa kasvavan vallan? Pelätäänkö vai hävetäänkö vanhuudenheikkoutta vai mistä on kyse?